Tanssijuus ei ole helppoa, ei. Taas viime viikolla fysiikan lait ilmoittivat olemassaolostaan, ja sain muistutuksen oman kehoni äärirajoista. Toisin sanoen, leuka auki maanantain jazzissa, kehräsluu mustelmille tiistain steppitunnilla ja rintalihas kramppiin torstain musikaalitreeneissä. Urheilijahan ei tervettä päivää näe, mutta mua alkoi ton torstain kohdalla jo naurattaa näiden vammojen kasautuminen... Mun on siis parina viime päivänä pitänyt tyytyä siihen vaikeimpaan ja turhauttavimpaan parannuskeinoon, lepoon. Ajoitus on vaan aika kriittinen tällä hetkellä, edessä on nimittäin kevätkauden kaksi viimeistä viikkoa, a.k.a. musikaalin puku-, valaistus- ja kenraaliharjoituksia päivät pitkät unohtamatta viimeisen viikon neljää näytöstä. Nytpä siis olen hampaita kiristellen lepuuttanut pectoralis minor-lihastani ja tehnyt ahkerasti fysioterapeutin määräämiä venytyksiä lihaksen rentouttamiseksi. Tänä aamulla lihas tuntui onneksi jo paljon paremmalta kuin kuluneella viikolla, teki mieli laulaa hoosiannaa tai jotain vastaavaa. But don’t run before you can walk as they say in here, älkäämme nuolaisko ennen kuin tipahtaa, hiljaa hyvä tulee ja sitä rataa, kylläpäs näitä kuluneita sanontoja nyt löytyy, gsus...
Rintalihaskrampin ansiosta olen kyllä pystynyt suorittamaan mulle osoitetun tanssikapteenin vastuutehtäviä varsin hyvin. Yksi jazzopettajistamme lähti nimittäin ohjaamaan tanssishowta Barbadoksen tienoilla seilaavalle huippuristeilijälle pariksi viikoksi, joten hän nimitti tälle ajalle kaksi tanssikapteenia joka vuosiluokkaa kohden. Tehtäviini on nyt siis kuulunut meidän kakkosvuotisten musikaalinumeroiden itsenäisten harjoitusten vahtiminen, korjausten tekeminen ja tanssien riittävä ”ylläpito” varsinaisten harjoitusten ulkopuolella. Itse rehtorimme Mrs McDonald ja musikaalin ohjaaja Mr Needham ovat kyllä ansiokkaasti harjoittaneet kaikkia mahdollisia tansseja parin viime viikon aikana, ja voi sitä huutoa... ”Kamala tilankäyttö, väärä ajoitus, hirveät linjaukset, ei tunnetta mukana, ei dynamiikkaa...” Ohjaajien korjauksia pitää noudattaa heti, sillä jos tekee saman virheen kaksi kertaa, ei hyvä heru. Ollaan saatu kuulla monta kertaa, kuinka ”ammattilaismaailmassa ei tällaista suvaittaisi, I’M SICK OF THIS! Olisitte saaneet jo potkut tässä vaiheessa... ” Kritiikkiä ja korjauksia satelee joka päivä, ne on vain pitänyt oppia ottamaan vastaan mukisematta, vaikka ohjaajat eivät usein ole kovin helläsanaisia meille tanssioppilaille. Turhautumisen kyyneleet on siis ollut parasta vain niellä ja vuodattaa sitten illalla puhelimen välityksellä ymmärtäväiselle äidille tai siskolle. Love you guys!
Vaan kyllä sitä valoa alkaa jo näkyä tunnelin päässä! Lihaskramppi alkaa jo hellittää, Manchester on ihanan kevätsään vallassa (aurinko, mitä kummaa!), elämäni ensimmäinen steppikoe meni hyvin, ensi viikolla juhlistetaan porukalla Mathilden ja Paolan synttäreitä, viimeisimmät harjoitukset vaihtuvat pian esityksiin ja sitten pääsenkin taas hengähtämään hetkeksi Suomenmaalle, spring break wohoo!
Kohta siis nähdään!
Elina
