Kaikenlaista. Huh huh, mikä päivä... Seitsemän tuntia surffausta netissä etsien kaikenkarvaisia ei-lentäviä kulkuyhteyksiä Suomesta Englantiin. Mahdoton tehtävä! Ainoat etäisesti mahdolliset junareitit on onnellisesti loppuunmyytyjä jo monen päivän ajalta, ja mitä nyt olen uutiskuvia katsellut, niin mieleni ei kyllä tee liittyä niihin kilometrin mittaisiin odottelujonoihin juna-asemilla ympäri Eurooppaa... Joten ainoa järkevä toimintatapa tässä kummallisessa tilanteessa lienee suotuisien tuulien odottelu ja tän ylimääräisen Suomessa vietettävän ajan hyödyntäminen.
Varasin tosiaan uuden lennon toiveikkaasti perjantaille, ja toivon todellakin että kaikki tulivuoripölyt olis jo siihen mennessä menneet huitsin nevadaan lentoreiteiltä, muuten mun palaaminen takaisin tanssiopintojeni pariin Manchesteriin viivästyy aivan liikaa. Kello on kaksitoista nyt, tähän aikaan olisin jo lentämässä yli Euroopan, jos tuo islantilainen tulivuori vain olisi pitänyt röörinsä kiinni... Huoh, ei auta itku markkinoilla, vaikka hampaat kohta putoaa kiristelyn seurauksena. Tahtois niin kovasti taas tanssimaan Northern Ballet Schooliin...
Vaan asiat vois kyllä olla niin paljon huonomminkin. Ensinnäkin, voisin olla jumissa jossain täysin vieraassa maassa ilman ruokaa ja rahaa ja ystäviä, sen sijaan olen kotona Tampereella omassa huoneessa (joka tuntuu kyllä hieman tyhjältä ilman Anni-siskoa... Bejbe!). Toiseksi, tulivuoren tuhka ei estä mua tanssimasta, missäpäin ikinä oonkaan maapallolla, kun taas murtunut jalka tai poskiontelontulehdus voisivat hyvinkin estää. Olen siis onnellinen, että oon terve! Niin monta kertaa oon joutunut kiroamaan omaa varomattomuuttani tai jotain flunssaviirusta omasta immobilisaatiostani. Tälle tulivuorijupakalle en sen sijaan itse voinut mitään. Synninpäästö, jes! On pitänyt oppia näkemään nää hopeareunukset, sen verran oon kohdannut mutkia tällä mun tanssi-journeyllä... Ennen ei oo kyllä luonnonvoimat tulleet esteeksi tanssinopiskelulle!
Tässä on muutenkin ollut vaihe- ja matkustusrikas -ja aivan ihana- loma takanapäin. Spring break alkoi maaliskuun lopussa matkalla eteläiseen Englantiin Crowborough-nimiseen kylään Lucyn luo, Mathilde oli tietysti myös mukana. Vietettiin tyttöjen kanssa neljä täyttä citylomapäivää vuoroin Lontoossa, Brightonissa ja Tunbridge Welssissä, oli kyllä niiiin hauskaa! Nähtiin Hairspray-musikaali West Endillä (ja hurrattiin yhdelle Northern Ballet Schoolista valmistuneelle tanssijalle, joka oli mukana showssa!), käytiin balettitunnilla Pineapple Studiosilla, käveltiin läpi Lontoon kaikki ihanimmat kaupat ja nähtävyyksiäkin ehdittiin katsella, ihasteltiin merta Brightonissa... Ja hoilattiin Justin Bieberin Babya 24/7! Good times! Baby, baby, baby, uuu...
Vaan sitten koitti lähtöjen lähtö. Matkojen matka. Kaikkien lentojen äiti. Ja isoäiti. Matka kohti tuntematonta, kohti jotain suurta... Kohti Amerikkaa! Lensin 24.3. Philadelphian kautta Tampaan, Floridaan, jossa rakas pikkusiskoni odotti mua kahdeksan kuukauden näkemättömyyden (kaunista tää mun suomen kieli) jälkeen. Siis kahdeksan kuukautta, liian pitkä aika meille, jotka tunnetaan toisemme paremmin kuin omat itsemme ja joilla oli tapana joka ilta kälättää ainakin kolme tuntia ja kikattaa asioille, jotka on vain meidän Haikka-sistersien mielestä hauskoja... Joten on sanomattakin selvää, että lomamatkani Floridassa oli elämäni paras. Matkalla ehti tapahtua hurjasti kaikkea, kuvat puhukoot puolestaan, mikäli niitä olette jossain sosiaalisessa mediassa ehtineet katsella. :)
Floridasta matkasin toisena pääsiäispäivänä takaisin Suomeen, yhteensä tuo paluumatka kesti sellaiset kepeät kaksi vuorokautta, en jaksa edes laskea tunteja kahden aikaerohyppäyksen kera. Löysin kuitenkin itseni lopulta Helsinki-Vantaan lentokentältä täysin jet lagisoituneena ja haikeana... Nuo kaksi ja puoli siihenastista lomaviikkoani, cityloma ja rantaloma perätysten, olivat nimittäin niin sanoinkuvaamattoman uskomaton elämys minulle. Niin uskomattoman kokemuksen tuosta ajasta tietysti tekivät myös kaikki mahtavat ihmiset, Lucy, Lucyn ihana perhe, Mathilde, ANNI JEIPÖK, Annin molemmat hostperheet ja ystävät... Let's just say I'm gonna remember this holiday for a while... For the rest of my life that is.
Nyt oon viettänyt kaksi toiminnantäyteistä viikkoa kotona Tampereella. Aika on vierähtänyt siivillä Mäkkärin kassalla töitä tehdessä, ihania ystäviäni tapaamassa (Katri olet ihana, Anni olet ihana, Anna olet ihana, Teija olet ihana, Suvi olet ihana, insaid-ihmiset olette ihania, kaikki olette ihania oikeestaan) ja kotona chillatessa (thank God for Gossip Girl and Glee, lol). Niin, ja lenkkeillessä, oon ihan pro juoksemisessa. Haha, I wish.
Ja nyt löydän itseni koneen ääreltä kello yksi yöllä, miljoona välilehteä auki mitä ihmeellisimmille junalippu-/bussi-/laivasivustoille, Facebook täynnä keskustelua matkustusongelmista ja Fanipala-pussi käden ulottuvilla. (Pitäis lakata syömästä suklaata. Easier said than done.) Pakko varmaankin alistua kohtalooni pienenä ihmisenä keskellä suurta myllerrystä, poistaa piilarit silmiltä, kömpiä sänkyyn, vetää peitto korviin ja unohtaa hetkeksi tuhka, tulivuoret, junat ja sen sellaiset.
